Savolaisuuden jäljillä

Tahvo Könönen stipendiaatti vuonna 1884 

Keruualueena Ilomantsi, Kiihtelysvaara, Pälkjärvi ja Ruskeala, keräsi yhteensä 28 esinettä. Vuonna 1888 keräsi Pälkjärveltä pitäjänkertomuksen. 

Kuopion Isänmaallisen Seuran ensimmäisen keruuvuoden 1884 stipendiaateista Tahvo Könönen keräsi eniten esineistöä. Hän oli saanut stipendin ”tutkimuksia varten Karjalassa” ja kiertelikin Ilomantsin, Pälkjärven, Kiihtelysvaaran ja Ruskealan alueilta vajaa 30 esinettä. Seurassa arvostettiin Könösen keruuta; kokouspöytäkirjassa Seuran sihteeri Kustaa Killinen kirjoitti seuraavaa: ”Lyseolainen Tahvo Könönen, joka oli ollut Seuran stipendiaattina Karjalassa, kertoi kansantarinoita Ilomantsin ja Pälkjärven pitäjissä, varsinkin verraten kreikan ja Lutherin uskoisia asukkaita toisiinsa.”  Lisäksi hän keräsi vuosina 1884 ja 1886 runsaasti suullista perinnettä – satuja, runoja, sananlaskuja, arvoituksia ja muistelmia. 

Könösen keräämät esineet eroavat monien muiden KIS:n stipendiaattien keräämistä aineistoista maantieteellisen keruupaikkansa sekä ikänsä puolesta. Ne ovat kaikki todennäköisesti myöhäisintään 1850-luvulla valmistettuja, osa huomattavasti vanhempia. 

Aulis Rissanen stipendiaatti vuonna 1927 

Keruualue Kaavi, Säyneinen, Rautavaara, Juankoski, Muuruvesi. 

Tähän saakka lähes tuntemattomaksi jäänyt stipendiaatti Aulis Rissanen keräsi mökkien, paljolti savutupien esineistöä ja suullista perinnettä. Kaavin kylillä ja saloilla hän tapasi erikoisia persoonia ja valokuvasi reissuaan monipuolisesti. 

Rissanen kierteli pääasiassa Kaavin kyliä, mutta poikkesi välillä naapurikuntienkin puolelle. Hänen keruunsa tuloksena (vajaa 30 esinettä) kokoelmiin saatiin kotien esineistöä sekä lauluja, taikoja ja arvoituksia. Hän kierteli Kaavin kyliä ja kirjoittikin stipendiaattikertomuksessaan: ”kuinka niinkin lähellä sivistyskeskuksia voi varakkaanlaisissa taloissakin [vrt. mökit] säilyä toinen puoli rakennusta savutupana”.  

Olojen niukkuudesta huolimatta Rissanen sai lähes poikkeuksetta lämpimän vastaanoton: ”Tulkoon myös mainituksi mökissä osakseni tullut ystävällisyys. Minun täytyi juoda tosin hieman epäilyttävän näköistä kahvia; yritettiinpä minua kylläkin huonolla menestyksellä saada jäämään niin taikatemppujen kuin sanankin voimalla sulhasmieheksi Kuopiosta parin päivän päästä saapuvalle sukulaistyölle.” 

Hän kulki mökistä mökkiin, merkitsi ylös lauluja, loitsuja ja arvoituksia sekä osti tai pyysi lahjoituksina esineitä, jotka hän keräsi yhteen paikkaan ja kuljetti sitten autolla eteenpäin. Matkan varrella otetut valokuvat kertovat ehkä parhaiten, millaista elämä oli. 

Kaikki ei aina sujunut suunnitellusti: ”Illalla huomasin vasemman jalan lapikkaan päässeen pahasti hieromaan jalkaani ja että yhdessä varpaassa oli leveä punainen juova. Sain nyt tilaisuuden käytännössä nähdä kansan lääkitsemistapoja: Nokisella padalla painettiin kipeää kohtaa lujasti pari kertaa […] Kaikesta kansanomaisia lääkitsemiskeinoja kohtaan tuntemastani kunnioituksesta huolimatta kävelin avojaloin takaisin Säyneisten kirkolle ostamaan eräästä sekatavarakaupasta jotia. Ajoin sitten autolla Rautavaaran kirkolle toivoen jalkani piankin parantuvan […] Kesäk. 21 p:nä: oli vasen jalkani aivan turvoksissa enkä päässyt juuri liikkumaan. Kun lähin lääkäri oli Juantehtaalla 60 km:n päässä tai Nurmeksessa melkein yhtä etäällä katsoin olevan tarpeen keskeyttää keräilyni ja palata takaisin Kuopioon.” 

Verkkovaaran saloilla lähellä Juuan rajaa Rissanen tapasi tunnetun ”tietomiehen” Matti Hiltusen. ”Aluksi Matti huomautti, että hänellä on luonto kerta kaikkiaan sellainen, ettei hän voi rahtuistakaan valehdella, vaan joka sana on silkkaa totta. Matti oli sitä mieltä, että jos aikoo taikoja käyttää, täytyy olla jyrkkä luonto ja uskoa niihin täydelleen. Muuten ne eivät vaikuta mitään. 

Naisen sydäntä Matti oli paljon tutkinut. Siinä hänellä kuitenkin oli ollut ’puolittain Iskariotin mieliala’. Olipa hän ollut menettää henkensäkin seikkailuissaan. Varoituksena hän lausui: Joka vähässä väärä, se paljossa petollinen. 

Kukkavaaran talossa kuulin pois mennessäni, että Matti oli, tietäen tuloni, veistänyt tupansa penkkiin puhtaan sijan vieraan istuttavaksi, mutta sitten luultavasti tahallaan istunut ulkona, jotten näkisi hänen mökkinsä olevan hieman pölyinen, sitä kun ei oltu kertaakaan pesty hänen toisen eukkonsa kuoleman jälkeen.” 

Niilo Hannikainen, stipendiaatti vuonna 1933, filosofian kandidaatti  

Keruualueena Hannikaisella oli Sonkajärvi ja Vieremä. Kuopioon hän toimitti yhteensä 76 esinettä.  

Savolaisen Osakunnan välityksellä julkaistiin haettavaksi kaksi stipendiä vuonna 1933, joista toinen päätettiin myöntää Niilo Hannikaiselle. Todennäköisesti museonhoitaja Kalervo Killinen oli ohjeistanut stipendiaatin keräämään ainakin suutarin ja nahkurin välineitä sekä ”taikavälineitä”. Jälkimmäisiä Hannikainen ei saanut kerättyä, sillä niitä ”on kiertävän ja alati siirtyvän verrattain vaikea saada käsiinsä, se edellyttää jo pitempiaikaista seudulla oleskelua ja lähempää suhdetta paikallisiin henkilöihin.” Erilaisia suutarin ja nahkurin työvälineitä Hannikainen keräsi useita. 

Hän kierteli jalkaisin ja pyörällä Sonkajärven ja Vieremän pitäjiä. ”Saamani esineet kuljetin joko itse tai pyysin kermankuljettajia tuomaan Sonkajärvellä Rutakon ja Vieremällä kirkonkylän meijerille. Joskus tapahtui, etteivät esineet tulleetkaan perille.” 

Annikki Puurunen stipendiaattina vuosina 1958 ja 1959 

Keruualue Tuusniemi ja Kaavi. 

Annikki Puurunen toimitti museoon merkittävän kokoelman tekstiili- ja lankanäytteitä. Nuorta opiskelijaa opastivat Kuopion Isänmaallisen Seuran puolesta opettaja Otto Räsänen Tuusniemellä ja amanuenssi Elvi Markkanen Kaavilla. 

Annikki Puurunen oli ansioitunut opiskelija. Hän oli hiukan ennen stipendiaattiaikojaan voittanut ensimmäisen palkinnon korkeimmasta yhden oppilaan koululleen tuomasta pistemäärästä pohjoismaisissa taideteollisuuskoulujen välisessä kilpailussa. 

Keruutehtäväänsä Puurunen valmistautui huolellisesti ja kävi ainakin Kansallismuseossa tutustumassa keräystyössä esille tuleviin asioihin. Hänen keruunsa tulos vakuutti Seuran johtokunnan: ”Hyvin järjestetty, tarkasti määritelty ja selityksin varustettu erinomainen kokoelma sisältää 848 erilaista tekstiili- ja lankanäytettä. Puheenjohtaja totesi työn erinomaiseksi.” 

Opettaja Otto Räsänen, joka oli opastanut Puurusta Tuusniemellä, selosti tarkemmin keräystyön vaiheita. Hän vertasi tulosta niihin, joista FT Toini-Inkeri Kaukosen ilmoituksen mukaan oli yleensä saatu vastaavista keräyksistä muista pitäjistä. Parhaat tulokset olivat yleensä tuottaneet enintään 400 näytettä, joten tätä voi pitää täysosumana. Paras yksityinen ”saalis” oli kertynyt Tuusniemen kirkonkylän Happolan talosta, josta eräästä tilkkutyynystä oli löytynyt 160 erilaista tilkkua. 

Elvi Markkanen  

Elvi Markkanen edusti Kuopion Isänmaallisen Seuran keräystyön uudelleen viriämisen aikaa 1940-luvun hiljaiselon jälkeen. Museon amanuenssina vuosina 1956–1963 toiminut Markkanen teki useampia lyhyehköjä keruumatkoja maakuntaan. Hiljalleen ammatillistuva Kuopion Isänmaallisen Seuran museo suuntasi keruutoimintansa perinteisen esinekeruun ja suullisen perinteen tallentamisen lisäksi voimakkaasti tekstiileihin, joita Markkanenkin keräsi runsaasti. 

Museon tilanahtaus, joka oli vaikeuttanut uusien esineiden keruuta erityisesti 1950-luvulla, oli Markkasen aikana jo taaksejäänyttä elämää. Markkasen keruumatkoilta saatiin kokoelmaan yhteensä useita satoja esineitä. Lisäksi hän osallistui oppaana tekstiilitaiteilija Annikki Puurusen tekstiilikeruuseen Kaavilla vuonna 1959 ja vaikutti Hellin Koposen tilkkukokoelman lunastamiseen Seuran kokoelmiin. 

Viimeiset keräysmatkat stipendiaattitoiminnan puitteissa tehtiin siis 1960-luvun alussa. Keruumatkallaan Säyneisten Unimäessä stipendiaattipari Elvi Markkanen – Osmo Turunen keräsi myös suullista perinnettä. Markkanen kirjoitti keruukertomuksessa vuodelta 1961: ”Olimme kuitenkin kuulleet sellaista mitä harvoin enää saa kuulla. Olimme nähneet oikean Runonlaulajan ja oikean Itkijän. Voi sitä hienoutta mitä tästä laulajasta henki.” 

”Näin ennen isoni lauloi, kirveenvartta vuollessansa 
näitä emoni opetti vääntäessä värttinätä, 
kun olin läsnä laulusuuna…”