Aulis Rissanen

Aulis Rissanen 1927: Kaavi, Säyneinen ja Rautavaara

Matkakertomus allekirjoittaneen Kuopion Isänmaallisen Seuran stipendiaattina suorittamasta keräilystä Kaavin, Säyneisen ja Rautavaaran pitäjissä kesällä v. 1927.

Kesäk. 1 pv:nä:

läksin Kuopiosta laivalla Karjalankoskelle ja jatkoin sieltä matkaa n. 6 km Juantehtaalta pohjoiseen olevaan Kellolahteen, jota olin aikonut pitää keskuspaikkana keräilytoiminnassani. Jo samana iltana tulin huomaamaan, että talteenotettavia esineitä ainakin oli ollut näillä seuduin. Niskalana talon maalta kerrottiin pari vuotta sitten löydetyn suota vedettäessä n. 1 ½ m:n syvyydestä yhdestä puusta tehty vene, kuutti. Puu oli ollut kovaa, kun se muiden joutopuiden keralla oli hakattu poltettavaksi. Rissalan isäntä, Matti Rissanen (*1862) kertoi, että hänen nuorena miehenä ollessaan onkimiehet käyttivät kuutteja salolammeissa, ja hän piirsi vieressä olevan kuvan, mistä ilmenee kuutin Austraalian alkuasukkaiden ruuhien kaltainen rakenne. Kuten sittemmin sain tietää ovat mainitunlaiset ruuhet sekä nimitykset kuutti ja siipi tunnetut ainakin Tuusniemellä, Kaavilla, Säyneisissä sekä Rautavaaralla ja vanhat miehet muistavat niistä kertoa. Missään ei niitä tietääkseni ole käytännössä. Tietosanakirjan mukaan sana Kuutti merkittee jalusnuoraa. Kuutto taas sisävesialusta ja on sot’ verrattu ruotsin skuta- sanaan.

Kesäk. 2 pv:nä:

päätin ensin tehdä kierroksen etelään, Kaavin kirkolle päin. N. 4 km Juantehtaalta olevasta Kinnunniemen talosta otin valokuvan (N:ot 1 ja 2) näytteeksi siitä, kuinka niinkin lähellä sivistyskeskuksia voi varakkaanlaisissa taloissakin säilyä toinen puoli rakennusta savutupana. Myöskin asuinrakennuksen kaksiosainen ovi kiinnitti huomiota puoleensa. Muut matkalla tapaamani savutuvat olivat mökkejä, mutta ei voi juuri ihmetellä sisäänlämpiävän tuvan säilymistä jossakin varakkaassa talossakin, kun suuressa osassa Kaavin vanhojen rakennusten uloslämpiäviä tupia voi keskellä kattoa eroittä vaskisten kannatinhirsien välitse lakeinen.

Vehkalahden Airakselassa lahjoitti Toivo Airaksinen museoon killingin rahan v:lta 1802 ja hengellisen ”Hunajanpisarat”-nimisen kirjan vuodelta 1822.

Juutinniemen savutuvasta (N:o 3) ostin museolle ”puusihvilän”. Siihen oli jo pohja-aukon kohdalla alun perin olleiden kuusen havujen tilalle aseteltu rautalankaverkko.

Kesäk. 3 p:nä:

kävin tiedustelemassa Kaavin nimismieheltä Seikulta, oliko hän matkoillaan tavannut mitään keräilijää kiinnostavaa sekä millaista seutu Kaavin kirkolta Tuusniemen kirkolle päin on, koska se oli minulle tuntematonta. Nimismies Seikku neuvoi minua kääntymään takaisin pohjoiseen päin, sekä kehoitti puhuttelemaan Kaavin apulaispastoria Railaa, joka oli ollut häntä kauemmin paikkakunnalla. Pastori Railan luona sain tilaisuuden tutustua Kaavin pitäjän historiasta kirjallisuudessa oleviin tietoihin kuten Niemen pappilan viereisen saaren luurankolöytöihin, Rikkaveden rannalta tehtyihin kivikauden löytöihin y.m.

Valokuvasin pari km. kirkolta etelään olevan hiiliuunin (N:o 4).

Läksin kulkemaan Kortteisiin päin Lylyjärven itärannalla, Kaatrasessa olevalle matti Mustosen savutuvalle. Rakennus olikin sekä ulkoa että etenkin sisällä vallitsevan siivottomuuden (N:5) vuoksi kurjimpia mitä tapasin. Ostin museoon pahkakupin, vanhan kopekan ja tuluskupin. Täällä sain myös ensi kerran kirjoitella isännältä ja hänen tyttäreltään muistiin seuraavat laulut ja arvoitukset:

Luulinpa tultavan Turusta
ajettavan Aunuksesta
kullan tuvan takaa.
kotikissat, kotikoirat
kotikoirat kaisuhännät
penkin istujat ikuiset
jospa näläkän näkisit
ikäväni arvaasit
juosten aittaan menisit
keikeetellen kellariin
sieltä voita viilaseisit
sipuisit sijanlihhoo.

Kalamiehen haku pyydyksiään asetellessa:
Kuule ukko, kuule akka
näläkäne tulla kuhuittaa.

Arvoituksia:

Kattila seiso kankaalla
kahdeksalla kautapiällä.
(puukirkko)

Satasarkkinen, tuhatturkkinen
pellollen männöö ni perse näkkyy.
(kana)

Kiukelainen, kaukelainen
kaikki pellot perkautaa
kaikkivat rannat lukkoo.
(sirppi)

Yks’ lintu, neljä nokkaa.
(höyhentyyny)

Neljä nientä niemen päässä
yhteen kusella käyvät.
(lehmän 4 tissiä)

Lukuisasti oli myös aivan yleisiä arvoituksia sekä kylänrenkutuksia. Tulkoon myös mainituksi mökissä osakseni tullut ystävällisyys. Minun täytyi juoda tosin hieman epäilyttävän näköistä kahvia; yritettiinpä minua kylläkin huonolla menestyksellä saada jäämään niin taikatemppujen kuin sanankin voimalla sulhasmieheksi Kuopiosta parin päivän päästä saapuvalle sukulaistyölle.

Kaatrasesta läksin oikaisemaan salojen poikki Kortteisiin. Saarijärven rantaan vievät lukuisat tukkitiet saattoivat minut kuitenkin eksyksiin, joten ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä seuraamaan Lahtojoen lähet vyötäisiin sakkaa upottavaa rantaa. Yöksi pääsin Aatami Mustasen joen rannalla olevaan mökkiin. Siellä sain omakohtaisesti tutustua maasanunan (N:6) käyttökelpoisuuteen, ja näin myös ensi kerran saloilla yleistä kahvin survontaa ”puupotissa”. (N:7)

Kesäk. 4 p:nä:

otin valokuvan Vihosen mökistä (N:8). Lahtojoen varrella ja jatkoin matkaa Vihtalahteen. Räsäsen talossa näin vasta sarvissa valmistettuja, upeita pahkakuppeja ruoka-astioina jokapäiväisessä käytännössä. Valokuvasin Lippolan mäellä olevan vanhan taikakoivun 4 (N:9). Sen tyvessä näkyi useita kirveen jälkiä, ja kerrottiin, että joka kerran kun sitä oli ryhdytty kaatamaan, oli kirves luiskahtanut sen pinnasta hakkaajan jalkaan.

Kesäk. 5 P:nä:

valokuvasin Hetemäen talon savutuvan (N:o 10 ja 11). Huomiota kiinnitti pölkystä kovertamalla tehty savutorvi, jollaisia sittemmin näin useita. Kirjoitin räätäli Antti Piriseltä muistiin seuraavat hieman sekapäisen Pekka Ruuskan tekemät laulut. Pekka oli kuollut 32 vuotta sitten yli 60-vuotisena.

Vanhasta ja nykyisestä ajasta.
Niin on ollut vanhat vaarit vankempia mitä
niistä pitäisi pikkuisen nyt jutella.
Kun ne kolokon korven pohjasta ovat syöneet leipää
niin ei vallan parut silloin autelleet
sillon petukaine ruoka ja vesikuppi luona
oli esi-isillemme aina tarjona
vaan nyt nisuleipä ei ala mennä reikää
pitäisi olla särvintä sälliksi
vaan nyt koulun käymisellä tienataan ja leipää
ja vallat kaikki laiskuria rakastaa
ne kun luokkansa ovat lukeneet, paikalla on herra
ja alkavat oppineesti varastaa
maalit, maat ja mantereet on kaunisteltu meille
vaikka mille kukkulalle tultasii
sillon metsän peto kaikki ne asustella saiki
jotka usiasti ukkosia kohteli
ei ennen ollut luku jos huonompii ol’ puku
kun kaikki kävi yhdenlaisissa verhoisa
sillon sarkanen ol’ takki ja samallaista lakki
joita vaimot valmistivat karvas’ta
vaan nyt on mies ku lortti vuoan puku sil on sortti
sinisen punasen ruusunkukan kuvanen
niitei täällä kuota, ne kaupunnista tuodaan
joita vapriikat sangen paljon valmistaa.

(koulunkäyneitä koskevat säkeet sain laulajalta myöhemmin toisten välityksellä)

Kesäntulosta.
Nyt on kesä tulossa
ja se on onnen aikaa
talven kovat pakkaset
ne tekee paljon vaivaa
linnutki laulaa laaksossa
säyseillä sävelillä
ja kaikki luonto iloinen
se nähtään kevähillä
toukokuu se toimittaa
ne vetet kulkusalle
ja peltomiehet iloissaan siementä syytävät maalle.
Kesällä on kevyt kävellä
viti ei pistä jalkaan
ahkerat työnsä tekijät
ne saavat hyvän palkan
kukkaisia alkaa olla
meiän kukkulalla
nuita ne nuoret nokkivat
sieltä toisiansa narraa
nyt kun on poijat heinällä niin lyökää
niin että huhkaa
toiset ne kokoon korjatessa
varillansa puhkaa
lakat alkaa lauhtua
ja kaikki marja muuttuu
niin heti kohta poimijatki
siihen työhä suuttuu
otrat kun ylös otetaan
ja kaikki vilja leikkaa
kaikilla talon hoitajilla
on töisän kansa seikka
omenat ne onneksi otetaan
ja ne on lasten ruokaa
kuokalla maasta pengotaan
ja sitte viijjään kuoppaa,
nyt syksymyrskyt tulevat
ja elon aika loppuu
lumesta maa on valkoinen
siitä monella on hoppu.

Juomalaulu
Nii olen ollut kun hateli
jos tyhjettii paljo putelii
on reuhattuna ja peuhtattuna
ja reimasti eletty ainiaa.

Kun oli miehiä monia
niin juotu o monia juomia
sen nähtä sit saa
kun ryypätään vaan
että juominen saattaapi vimmakkaan.

Sampan on saaturin kallista
se ihanalt loistaapi lasissa
riemuu on vaan
kun nauttia saa
vaikka se ois jurumpi juutasta.

Konjaakki on nii komiaa
kaikillen säätyillen sopivaa
sitä maistaa
ni ilo jo paistaa
ja elämän kaiken kaunistaa.

Rommi on semmos’ta raivoja
se monelta elämän pahentaa
kun päätä se huimaa
ja sisuta kuivaa
ja selevänäki vielä oksettaa.
Viina on viisaste juotavan
siitten se menisi ruokana
ryypyn ku ryyppäät
niin toisesta elä tykkää
se antaapi alkua halulle.

Kun ilman alle kat’selin
minkälainen olisi sää
niin uk’on pilvet uhani
ja koht oli maalla jäät
aloimpa tuota arvella mittee sitä mieltä saa
niin onni kohta ohjasi
että olla uskova
uskollisuus olisi
kaikillen paras
sitä ei ottasi
kaskaan varas
näkyvillä vaan
se ollakin saap
viekkaitennii eissä ja villiin
j.n.e.

Minä merimiestä miellytän
samoilla sanoilla
kun Ristus muinoin myrskyssä
aaltoja asetti
ku pyhä Pekka pelekuri
siel alako vajota
elä ole epäuskone
sen teille varotan.

Saloman sananlaskussa
laskasta lausu näin
lepäile vielä vähäsen
vielähän unta jäi
laiskat ne maata malttavat
vaikka aika on kallista vireät lähtee virstalle
missä miestä tarvitaa.

Poikia tähän popoilaan
tuli iltasella kuusi
ja Matti Pullilla keppi käissä
pajuinen ol’ uusi
sen kepin otti Ollikaine
Matti Pullin käestä
ja heti heitti Mattija
selkään vihan väessä
no Annastiina se arveli
jotta mikäs neuvo auttaa kun isämme on vihaine
nyt pojille meijän tautta
onkoha se Ollikaine
oivallinen miesi
kun hiän pajulla parskutellen
tyttäjänsä tiesi.

Kaunis paikka Karjalas
on Vihtavuaran mäki
siinä laulaa lintuset
ja kukkuu onnen käki
ei siinä tarvita hevosta
kun pari kolme lehmää
pälvi kun ahollen aukijaa
nii neki laitetaa mehtää
nii riätäli se reppasoo
kun kalamiehen koira
on nii outonäkönen
kun kahta taloja hoitaa.

Suomen Jussit markkinoille
marssii muihen kanssa
vakaisesti vaihtelemmaa
vanahoo hevosto, varsoo.

Kolome markkoo ku välistivät
nii ruuna ei kun torkku
ja Hartikaine hakkasi pakohon
luuli hat’sallaan se sortuu.

Kaksikymmentäkolome markkoo
mäni Suome Jussilta äkkiin
sitten saivat hevosen
se on kun hämähäkki.

Hat’sala- sanan sanottiin tarkoittavan markkinalaania, jossa hevoskaupat markkinoilla tehdään. Näin sai ainakin minulle jo kauan ajattelemisen aihetta aiheuttanut Hatsalankadun nimi Kuopiossa mielestäni tyydyttävän selityksen.

Kesäk. 6 p:nä:

saavuin Mäntyjärvelle. Siell’ sain tietää, että Verkkovaaran saloilla lähellä Juuan rajaa asui tunnettu tietomies Matti Hiltunen. Läksin etsimään häntä käsiini. Saloja kulkiessani jouduin huomaamaan kurjuutta tuottavan viinanpolton yleisyyden. Syrjäpoluilla saattoi kohdata tuskin pystyssä pysyviä miehiä, ja useassa mökissä herätti tuloni huomattavaa pelkoa, sillä luultiin kai tuntematonta vierasta viinanpolttajia hätyyttämään lähetetyksi raittiusetsiväksi. Tästä johtuva epäluuloisuus yhdessä lähestyvien eduskuntavaalien johdosta kiihoitetun luokkavihan kanssa aiheutti toiminnalleni toisinaan ikävää vastusta. Tiellä tapasin Matti Hiltusen, ja hän lupasi olla kotonaan seuraavana päivänä.

Yöksi asetuin Toivalan taloon. Valokuvasin sen vanhan, pihjalan varjostaman aitan (N:o 12) ja ostin museoon työkalun, jota oli käytetty pahkakuppien valmistamisen ja jonka nimen sanottiin olevan vesuin sekä puusatulan ja kaksi vanhaa pirtaa.

Kesäk. 7 p:nä:

Kävin Talkkunamäellä 4 vuotta sitten rakennetulla Leskisen savutuvalla. Rakennusryhmässä oli vain tuvan sisältävä asuinrakennus, keittokota ja latoa muistuttava navetta (N:o 13, 14). Matti Hiltusen (N:o 15) tapasin istumassa mökkinsä edustalla ja juttelin hänen kanssaan kolmisen tuntia ehtimättä kirjoittaa kuin vähäisen osan Matin elämänviisauksista muistiin. Professori Kaarle Krohnille hän kertoi antaneensa 400 taikatemppua. Neljä parasta hän oli kuitenkin jättänyt sanomatta.

Aluksi Matti huomautti, että hänellä on luonto kerta kaikkiaan sellainen, ettei hän voi rahtuistakaan valehdella, vaan joka sana on silkkaa totta.

Langetustautinen mies, hänen eukkonsa tädin poika, oli mennyt yöllä velhonaisen kanssa kirkkoon. Ovet oli saatu auki puhaisemalla. Ristin kohdalla oli näkynyt valo. Sitten oli menty hautausmaalle. Ruumisarkusta avattu potkaisemalla kansi ja siihen asetettu parannettava mies.

Seitsemän velhon luona Matin piti käydä, ennen kuin hänen eukostaan pääntauti lähti. Velho oli ottanut viinaa, kolmet piipunperät ja käynyt ulkona hakemassa hiiltä ja palanutta savea.

Kun ”laaki pani eukon”, Matti katseli raamatunhistoriasta, miten siellä sellaiset taudit oli parannettu ja sai eukkonsa terveeksi.

Metsänhaltijaa lepytettiin, keittämällä ammuttu orava ja asettamalla se muurahaispesään.

Naapurien kaloja täynnä olevan nuotta-apajan Matti oli saanut äkkiä tyhjäksi viskaamalla siihen kolme herneenkokoista kiveä.

Matti oli sitä mieltä, että jos aikoo taikoja käyttää, täytyy olla jyrkkä luonto ja uskoa niihin täydelleen. Muuten ne eivät vaikuta mitään.

Naisen sydäntä Matti oli paljon tutkinut. Siinä hänellä kuitenkin oli ollut ”puolittain Iskariotin mieliala”. Olipa hän ollut menettää henkensäkin seikkailuissaan. varoituksena hän lausui: Joka vähässä väärä, se paljossa petollinen.

Elohopea oli entisajan ihmisillä ollut jumalana, ja sitä käytettiin monissa taudeissa: lapselle pistoksissa, kun hevonen oli ummella sekä lampaan taliin sotkettuna täitä ajamaan.

Kun mato söi hammasta, oli otettava yhdeksään tikkuun verta, kaivettava metsässä puuhun näverillä reikä ja naulattava siihen tikut.

Ottamalla maitopytystä kerman pois ja sekoittamalla sen alusta ja alunaa keskenään hän oli saanut verenjuoksun lakkaamaan.

Koiralla paranee käärmeen purema kun pannaan pajunkuorta kaulaan. Jos käärme on ollut ”nastakäärme” on se vietävä maantielle ja heitettävä ruskamultaa päälle.

Jos lehmä tuo suussaan heinän emännälleen, tulee sade.

Sammakot nousevat mäille sateilla.

Korpilintu kun laulaa, niin saa kaloja.

Jos varis istuutuu tukkilautan hännälle, tulee vastatuuli, jos taas sen etunokalle, saadaan myötätuuli.

Aamusella kun varhain lintunen laulaa, niin se iltasella on havukan ruakana.

Petoeläimen saa karkoitetuksi mittaamalla viertokangella yhdeksän kertaa eläimen jälkeä ja loitsemalla: Mää kolmanteen pimeyteen!

Verenjuoksun saa asettumaan kantamalla verta metsään ja polttamalla sen sekä loitsimalla: Seiso veri niin kuin seinä, niin kuin ennen kolme neitiä helvetin portin edessä.

Naurisvarkaan kaulaan saadaan kasvamaan kupu, kun naulataan nauriin navan reikään leppänaulalla hämähäkki seljälleen.

Kun ruumiin silmäriepu pannaan ensimmäiseen vakoon, tulee käärme halmeen vahdiksi.

Kun taloa rakennetaan, on torstai-iltana kirveellä kopautettava seinään ja sanottava: Huone pie haltijas.

Kolme kirvestä Matti oli lohkaissut hakatessaan kuusta, jonka juurella hänen mummovainajansa oli tehnyt taikatemppujaan.

Terveellistä juomaa saadaan sekoittamalla veteen kesän kasvaneita petäjän kerkkiä, koivun kuoria, joista tuohet on otettu pois, katajan ja pajunkuoria sekä suokanervia.

Kukkavaaran talossa kuulin pois mennessäni, että Matti oli, tietäen tuloni, veistänyt tupansa penkkiin puhtaan sijan vieraan istuttavaksi, mutta sitten luultavasti tahallaan istunut ulkona, jotten näkisi hänen mökkinsä olevan hieman pölyinen, sitä kun ei oltu kertaakaan pesty hänen toisen eukkonsa kuoleman jälkeen.

Samana päivänä saavuin Säyneisistä Juukaan vievän maantien varrella olevaan Paavo Sorsan maatupaan (N:o 16). Se oli viime talvena korjattu uloslämpiäväksi. Tupa oli muuten tunnettu siitä, että läänin maaherra oli käväissyt ohi ajaessaan sitä katsomassa, jolloin sen ystävällinen emäntä oli tarjonnut hänelle kahvia kumoon käännetyn pytyn pohjalla. Minulla oli myös kunnia juoda kahvia samassa paikassa, mikä toimitus näyttää Savossa vastaavan intiaanien rauhanpiipun polttamista.

Kävin myös ottamassa valokuvan Laarinvaaralla olevasta Riekkisen savutuvasta, jossa oli kota eteisessä (N:o 17).

Kesäk. 8 p:nä:

ostin Leskisen mökistä museoon kaksi pahkavatia, neljä puulusikkaa, ”puupatin”, jonka toisessa päässä oli survottu kahvia, toisessa suolaa, tulusvehkeet sekä tuohileluja. Mustanvaaran Yrjölästä ostin pärepihdin, vaskikoristeen, sekä kaksi noin sadan vuoden vanhaa hengellistä kirjaa. Valokuvasin Aittovaaralla Antti Pirisen savutuvan (N:o 18). Sen eteisen seinä oli tehty osittain säkkikankaan päälle asetetuista tuohilevyistä. Koska keräämiäni esineitä oli karttunut enemmäin kuin voin mukanani kuljettaa ja kun en aikonut palata enää tänne, päätin lähetä viemään tavarani Kuopioon. Myöskin halusin saada ottamani valokuvat kehitetyiksi, kun en ennen lähtöäni ollut riittävässä määrin ollut tilaisuudessa valokuvauksen harjoittelemiseen. Sijoitin sentähden tavarani kuorma-autoon ja saavuin Karjalankaskelle.

Kesäk. 9 p:nä:

saavuin Kuopioon ja kävin museon hoitajalta saamassa ohjeita keräilytyön jatkamisesta.

Kesäk. 11 p:nä:

läksin Muuruvedelle, jossa olin sunnuntain.

Kesäk. 13 p:nä:

otin valokuvan ainoasta tiedossani olevasta asutusta savutuvasta Muuruvedellä, jota paikkakunnalla leikillisesti kutsutaan Tummulaksi (N:o 19).

Kesäk. 14 p:nä:

kuljin Muuruveden ja Tuusniemen rajamailla olevalle räätäli Lipposen mökille. Ostin sieltä museolle 45 kpl. kahden ja yhden äyrin kuparirahoja vuosien 1730–70 vaiheilta, jotka painoivat 900 gr. Räätäli Juho Lipponen oli löytänyt rahat toukokuun lopulla v. 1926 Kiviraunioita purkaessaan. Ne olivat olleet ilman mitään käärettä ladattuina osittain hajonneihin pinoihin. Niitä oli löytynyt 53 kpl., mutta muut oli ehditty antaa paikkakuntalaisille.

Kävin ottamassa valokuvan Leskisen mökissä n.s. Töhkerönmäessä olevista maatuvasta tehdystä maasaunasta (N:o 20, 21). Töhkerönmäen vanha isäntä on vanhan kansan tietomiehiä ja ahkera hiilenpolttaja ja tuohitöiden tekijä. Myös oli otettava kuva Töhkerömäen emännästä lapsia toisessa ja iso tuohikontti toisessa kädessä jakamassa oikeutta ”miniälleen”. (N:o 22)

Kusti Kekäläinen lahjoitti museolle vanhan, pellosta löydetyn savipiipun sekä eläintieteelliselle osastolle Kreikkalaisen merikravun saksen.

Muuruveden Salmijärvellä kuulin runsaasti noita eri tilanteihin hyvin sopivia sanansutkauksia, joihin liittyy jokin kasku paikkakuntalaisista. Muutamia esimerkkejä niistä ovat:

Sotkeutuu kun Pekka Kekäläine rukkasensa peukaloo.
Jäi osattomaks kun Raukaise vanahin poeka.
Se yhtä puuttuu kun Halosen autuus.

Kesäk. 15 p:nä:

kuljin Akanmäen poikki Akanpohjiin ja sieltä edelleen maantietä myöten Kellolahteen. sain Tuomas Tirkkaselta vieressä olevan piirroksen noin 4-5 kyynärää pitkistä ja 6 tuumaa leveistä olaksettomista suksista. Ne hän oli löytänyt suosta kolmen kyynärän syvyydestä nelisenkymmentä vuotta sitten.

Matti Rissanen lahjoitti museoon ison piimälaskun sekä saneli seuraavat loitsut:

Neitojen lemmenloihtu.
Kusta lie puluma puuttunna
taikoja tapahtunna
kivestäkö, kannostako
vaiko vatturauniosta
vaiko sitä seipäästä
jost on korppi korvettunna
tuo pullo puhasta vettä
kanna kullankarvallista
jolla peipponen peseikse
valeleikse vaimon laps
pthyi!

Siikasen loihtu.
pthyi siikanen sinun nimes
pyhärikka, pellonrikka
kuuemun kultainen omena
raiskan raunion takainen
kattaisen kasvattama
leppäpehkon liedyttämä lahon haan huarottama
kiäte pois, palate pois
salo synkkä eissäs
merj lieto takanas
kiäte lietoo merree
a ku uupunet merelle
lyöte lainee rajalle
santele metisen purstan sivon purstan siivuttele
airo vasken valakuttele
tuol on vaije keitettynä
suun luona hyvän emännän
ota kiiskiltä kinnoo
matikalta muljaskoo.

kesäk. 16 p:nä:

lahjoitettiin Vennäänniemen Tirkkalasta museoon vanha rukinlapa. Sen oli tehnyt talon emännän mummolle häälahjaksi heidän renkinsä Riistavedellä. Myös lahjoitettiin pieni vuosiluvulla varustettu piimälasku. Ida Tirkkonen kertoi seuraavat Sohvia Hyvösletä kuulemansa taika:

Leipäpalaa on kuljetettava kolme kertaa kellonkantimen alatse selästä päin otettava joka lehmän kinaa ja syötettävä lehmille, niin ne tulevat hyvin kotiin.

Jos lehmän kellot pannaan yhteen veteen ja sitä juotetaan joka lehmälle, kestävät lehmät hyvin yksissä eroamatta toisistaan. Otin valokuvan seudun ehkä yleisimmän ja suosituimman soittokoneen, yksikielisen virsikanteleen soitosta Kellolahden Rissalassa (N:o 23)

Kesäk. 17 p:nä:

menin Unimäkeen Mustan lammin taloon. Siellä kävin katsomassa talonväen läheisestä Saarijärvestä löytämää, yhdestä puusta tehtyä kuuttia. Se oli pohjaliejuun vajonneena noin 80 cm:n syvyydessä ja näytti hyvin säilyneeltä. Siipilaitteesta ei ollut mitään jäljellä. Kävin kahdessa savutuvassa, mutta sateen vuoksi en voinut ottaa valokuvia. Mainittakoon huvin vuoksi, että jälkimmäisessä näistä oli vain mökin äkäinen emäntä kotosalla ja sain siellä matkani tulisimman vastaanoton.

Illaksi jouduin Hirvilahdelle. Siellä povasi minulle jopa Kuopiossakin asti tunnettu Kyyry-Pekka eli Verkko-Pekka.

Kesäk. 18 p:nä:

kun aamulla menin Verkko-Pekan mökkirähjälle saadakseni hänestä valokuvan oli Pekka jo kadonnut ”tukkisavottoihin” enkä häntä myöhemminkään enää tavannut.

Otin valokuvat Tirkkosen lesken ja Hakkaraisen savutuvista Hirvilahdella (N:o 24, 25). Kävin puhuttelemassa runojen sepittäjää Antti Tirkkosta. Hän kertoi erään naapuritalon emännän kirjoittaneen muistiin joukon hänen runojaan toistakymmentä vuotta sitten ja lupasi hankkia ne saataville sekä ehkäpä sepittää jotain lisäksikin, jos paluumatkalla kävisin hänen luonaan.

Kuljin Säyneisten kirkolle. Valokuvasin Ville Miettisen viime kesänä rakentaman maatuvan (N:o 26).

Sain kuulla, että Siikajärveltä joku mies oli tuonut Säyneisiin pitkän, kapean, kourulla varustetun hampaanmuotoisen kiviesineen, mutta ei muistettu, oliko se tuotu museoon vai minne se oli joutunut. Kun Siikajärveksi kutsuttu alue ulottuu Säyneisten, Nilsiän ja Rautavaaran pitäjiin ja on noin 30 km:n pituinen eikä löytäjän nimikään ollut tiedossani, oli aivan sattuma, että jo seuraavana päivänä tapasin löytöpaikan.

Kesäk. 19 p:nä:

kuljin saloja myöten Rautavaaran maantiestä länteen olevalle atramäelle, jonne etelästä noin 10 km:n päästä näkyy Pisanmäen mahtava harja. Paavo Riekkinen kertoi karhun metsästyksestä keihäällä, hirvien pyynnistä, suota kaivaessaan löytämistään jopa kolmestakin toistensa päällä olleista valtavista puiden kannoista savolaisten, erittäinkin Riekkisten tunnetulle jutunkertomistaidolle kunniaa tuottavalla tavalla. Kalliossa näytettiin luoteesta kaakkoon kulkevia, lähes 10 cm syviä uurteita, jotka entisajan miehet auringonkylpyjä ottaessaan ja kalliolla pyörähdellessään olivat siihen jättäneet.

Käytännöllisen vanhan kahvinjauhamistavan sain myös kuulla, vaikka siihen käytettyjä välineitä en onnistunut saamaan käsiini. Pahkakupissa olevien papujen päälle oli asetettu puinen pallo, jolle lihava emäntä oli istuutunut hieman ruumistaan huojutellen.

Murteesta huomasi olevansa alueella, jossa n.s. aspiratsioonia vastaa useissa tapauksissa k. ”jalo mies” merkitsi pystyvää, etevää miestä; jalo- sanan merkitys ei siis ollut vielä erikoistunut kirjakielen tapaan. ”Nöyräpäinen” merkitsi heikkomielistä, mitä voi verrata eestin näder- sanan merkitykseen. ”Hytin pohjiksi” sanottiin kuoppia, joissa ennen oli rautaa sulatettu y.m.

Juuri ollessani lähdössä jatkamaan matkaa Rautavaaralle päin sain kuulla, että Paavo Partasen mökistä Säyneisen Haaramäeltä oli löydetty kiviesine, josta Säyneisissä oli minulle kerrottu. Kävin valokuvaamassa löytöpaikan (N:o 27). En tavannut löytäjää, sillä hän oli mennyt tukkitöihin Viekkiin.

Illalla huomasin vasemman jalan lapikkaan päässeen pahasti hieromaan jalkaani ja että yhdessä varpaassa oli leveä punainen juova. Sain nyt tilaisuuden käytännössä nähdä kansan lääkitsemistapoja: Nokisella padalla painettiin kipeää kohtaa lujasti pari kertaa.

20 p:nä kesäk.:

kirjoitin Maria Partaselta Otranmäellä muistiin loitsuja ja arvoituksia.

Pakkasloihtu.
Pthyi kuol’han multa muinoin musta ruuna
vaipu valkee hevonen
pellon piähän männikköön
josta nous höyry taivaalle
josta pakkanen panniin
tien nivoille muan navoilla
ptyhi pakkanen puhurin poika
eikä kylymä mun kynsiän
elä piätän palele
kylymä soita, kylymä maita
kylymä kylymiä kiviä
järven jäitä järskyttele.

Siikasen loihtu
Ptyhi siikanen sinun nimes
piharikka pellonkukka
varrenpiäkkinen omena
Neitsyt Matia emonen
tule pian käy välleen
jo tuo tulla tuuettelloo
käyä käkkyröittellöö
syän sykkyrä sylissä
lihaslimppu kämmenellä.

Elä itke iliman syytä
elä vaivata valita
anna itkee itikan
mäkättee mäentakaisen
vuoreisen voivotella
parkua pahanäköisten

Hyvä on laps laiskan äitin
käs kukka kunnollisen
kun tulloo työllen tuska
laikestakse lapsen luo
istukse imettämmää
ei viitsi keträtä keiluttaa
ei kolomen sormen soitattoo.

Pere syöp, pöytä laulaa
(emäsika porsaineen)

Silimästään syöp,
kuppeestaan paskant
(jauhinkivi)

Suu kylessä, sarvi otassa
kylykiluut on nahkan(?) piällä.
(sahtitynnyri)

Sika vinkuu sillan alla
minä hännästä pitelen
saparosta sahhaan.
(kirnu)

Yks mies yhdeksän nennee.
(huahlat)

Yhtenä on hanhi
mut neljä nokkoo
(tyyny)

Alla patja, piällä levy
keskeltä se huokuu.
(ihmiset peiton alla)

Kaikesta kansanomaisia lääkitsemiskeinoja kohtaan tuntemastani kunnioituksesta huolimatta kävelin avojaloin takaisin Säyneisten kirkolle ostamaan eräästä sekatavarakaupasta jotia. Ajoin sitten autolla Rautavaaran kirkolle toivoen jalkani piankin parantuvan.

Olin aikonut käydä Rautavaaran kunnalliskodissa runoja ja loitsuja tiedustelemassa, mutta sain tietää, ettei siellä vielä ollut ketään hoidokkeja. Neuvottelin keräilytyön mahdollisuuksista erään seudut hyvin tuntevan poliisiin kanssa, ja hän neuvoi minua suuntaamaan kulkuni Suojärvelle ja Korpijärvelle päin.

Koetin saada eräältä puoskarilta, Mikko Koskelaiselta loitsuja, mutta hän kieltäytyi jyrkästi mitään ilmoittamasta sanoen lopuksi pari aivan tavallista arvoitusta.

Kesäk. 21 p:nä:

oli vasen jalkani aivan turvoksissa enkä päässyt juuri liikkumaan. Kun lähin lääkäri oli Juantehtaalla 60 km:n päässä tai Nurmeksessa melkein yhtä etäällä katsoin olevan tarpeen keskeyttää keräilyni ja palata takaisin Kuopioon.

Kesäk. 22 p:nä:

saavuin Kuopioon.

Heinäk. 7 p:nä:

oli jalkani jo terve ja päätin lähteä lopettamaan keräilyni, kun olin järjestänyt itselleni muuta työtä kesälomani loppupuoliskoksi. Pitkille kävelymatkoille en pitänyt vielä viisaana lähteä.

Saavuin Hirvilahteen jo ennen mainitsemaltani Antti Tirkkoselta (N:o 28) runoja pyytämään. Ikäväkseni sain kuulla, että hänen muistiinkirjoitetut runonsa olivat kadonneet enkä saanut kuin seuraavat pitkistä runoista olevat katkelmat:

Viinanpoltosta.

Upea on Olli Pekka
Siitinniemen päässä
kun hän viinaa keitteli
ei ollut parta jäässä
useasti Olli Pekka
viinaleiliä kantoi
siitä jakoi Oskarillen
tähteet muillen antoi
Oskari in oiva miesi
Riitta-Kaisa kansak
vaan nyt heitä voipi seurata
ruunun kova ansa.

Runo jatkuu kertoen, miten pastori meni Olli Pekalta viinaa ostamaan vallesmannin jäädessä rekeen odottamaan.

Suurlakon aikana syntyneistä runoista ovat seuraavat pätkät:

rouva eellä nyt autolla ajeli
Säyni ite se jalkasin astui
Paavokin linnaan männessä
Sääniltä paitakin kastui.

Suomessa ja Venäjällä
punalippu liehuu
jopa Nöyskin kadullakin
käristä rokka kiehuu.

Naapurin riitaisesta pariskunnasta kerrotaan:

Hirvilahden rannalla
talo on kauniilla paikalla
siinä isäntä ompi talossa
emäntä käypi usein pavassa
siinä pietään pirun kalua
ei pietä rauha joulua.

Nuorisoseuraan kuuluneen seppä-Heikin hiilenvarkaudesta:

Punamäellä seppä Heikki
joka päivä takoo
Toivalan hevosella
yöllä hiilet hakoo
Kyllähän se seppä Heikki
pahan mielen kantoi
kaikki kilova Kolarillen
voitakin hän antoi
Kyllähän se seppä Heikki
kuulummat kellot soittaa
etevyyden alalta
nikkar Pekan voittaa
Nuorisoseuran jäsenet
ne seurajansa kiittää
mitä he ovat kylväneet
sen vihdan saavat niittääk.

En tavannut Verkko-Pekkaa, jolta olin aikonut kirjoittaa taikoja muistiin.

Heinäk. 8 p:nä:

kävin Mustalla lammilla järjestämässä saamieni ohjeiden mukaan Saarijärvessä olevan kuutin maihinnoston. Tarkoitukseni oli olla itse mukana kuuttia nostamassa, mutta koska tarvittavaa miesvoimaa ei ollut helposti saatavissa ja parin viikon perästä heinäntekoväki helposti suorittaisi työn, jätin noston talonväen huoleksi. Neuvottaessa kuulin kuljetuksesta talvikelillä Kuopioon, voi löytöpaikalle lähettää kirjeitä osoitteella: Matti Hakkarainen, Juankoski. Unimäki. Kuljetin Kellolahteen keräämäni esineet autolla Karjalankoskelle.

Heinäk. 9 p:nä:

saavuin takaisin Kuopioon.

Kuopiossa 13 p:nä heinäkuuta 1927

Aulis Rissanen

Väinö Jauhiainen 1931: Kiuruvesi, Vieremä, Iisalmi, Sonkajärvi ja Pielavesi

Kuopion Isänmaallisen Seuran stipendiaattina kesällä 1931
V. Jauhiainen.

Luettelo toimistani stipendiaattina

Toukokuun 11 p:nä sain ilmoituksen siitä, että huhtikuussa jättämäni anomus Kuopion Isänmaallisen Seuran muinaiskeräilystipendistä on hyväksytty ja olen saanut kiertelyalueekseni pohjoisimman Savon.

Jo seuraavina päivinä kävin kotiseudullani kaiken vanhan muistelemisesta ja kertoilusta tunnettujen vanhuksien kanssa juttelemassa entisajan työtavoista ja taioista ja yleensä kaikesta, missä kuulin itselleni olevan jotakin uutta ja muistiinpantavaa. (kertojat ja aikamäärät olen tavallisesti merkinnyt muistiinpanoihini alkuun). 18-19 p.nä (toukok) kävin Kuopiossa neuvottelemassa k. o. seuran esimiehen museonhoitaja apt. Killisen kanssa keräilytoimen yksityiskohtaisemmasta järjestelystä valintailmoituksessa olleen toivomuksen mukaisesti. Asian selvennykseksi tutustuin esimiehen museonhoitajan johdolla seuran museon kokoelmiin.

24 p:nä pidin esitelmän Niemiskylän nuorisoseuran järjestämässä iltamatilaisuudessa kotiseutuharrastuksesta, isien tapojen, taikojen, työvälineiden ja työmuotojen tuntemisesta.

25 p:nä kävin eräässä vanhassa torpassa Rantakylässä ja eräässä Kalliokylän talossa, minkä isäntä on kotoisin Sukevalta. Häneltä tiedustelin sen seudun oloista, vanhoista taloista, esineistä ja kaikesta, minkä luulin helpottavan seudun tuntemista ja tutkimista.

30. p. toukok. ja 1.p. kesäk. kiertelin Remeskylän ja Koskenkylän vanhoissa taloissa.

7.p.:nä matkustin aamujunalla Sukevalle. Viivyttyäni täällä 10:een päivään suuntasin matkani Iisalmen tietä Sonkajärvelle. Mutta huomasin, että, autolla ja muualla kyydillä kulku on niin kallista ja matkatapaani soveltumatonta, että polkupyörä on välttämätön, sillä jalkaisin menisi suurin osa ajasta matkantekoon. Päätin hankkia Iisalmelta pyörän ja sieltä ajaa Kajaanin tietä pohjoiseen. Siksi palasin Ryhälänmäin Venäjänjärveltä takaisin Sukevallev ja sieltä Iisalmeen. Sinne päästyäni rupesi kuitenkin satamaan ja katsoin parhaaksi lähteä kotiini Niemiskylään odottelemaan parempia ilmoja.

12-15 p:ään kiertelin Kiuruveden Ruutanan ja Heinäskylän kylissä.

16-21 p. Aamulla 16 p. suuntasin matkani polkupyörällä Kiuruveden K. Kylän, Lapinsalon ja Pihlajamäin kautta Nissilään ja täältä Salahmin kautta Vieremän k. kylään. Kumpumäin talosta käännyin Kauppilanmäintielle. Kauppilanmäistä ajoin Kaarakkalan tietä Pyöreän kylään, mistä käännyin Kainuunmäin kautta Sonkajärven Venäjänjärvelle ja sieltä takaisin Iislmen tietä poiketen Jynkän tehtaan tielle. Täältä palasin Iisalmen kautta kotiin poiketen matkalla Kiuruveden Sulkavan kylään.

6 ja 7 p. heinäk. kiertelin Hankarannalla Kiuruveden ja Iisalmen rajalla sijaitsevissa taloissa. Ilmat olivat sateisia ja se tuotti suurta haittaa, mutta en voinut jäädä odottelemaan enää parempaakaan säätä.

Pitkin heinäkuuta olen suoritellut hajanaisen aineistoni järjestelyä.

Havaintojani ja vaikutelmiani

En tiedä itsekään millaiseksi ajattelin keräilytoimen silloin, kun ensi kerran näin osakunnan ilmoitustaululta Kuopion Isänmaallisen Seuran stipendi-ilmoituksen ja päätin sitä hakea. Ilmeisesti en viitsinyt sitä ajatella ensinkään, sillä toiveeni saamisesta tuntuivat sangen epävarmoilta. Mutta sen muistan kun valitsemisestani tuli ilmoitus. Mieleeni tulivat kiertelevät konekauppiaat separaattoreineen ja rehuhöyryttimineen. Toimeeni tuntui yhdistyvän samanlainen kiertely talosta taloon ja aina vain uudelleen saman läksyn lateleminen. Mutta kaikkihan olisikin hyvin, jos tämä tehoisi, mutta kun kauppias mielestänsä tehokkaan esityksensä on lopettanut, yrähtää joku ynseän näköinen muori tai ukki nurkasta: ”Yhyh. vai sitä lajia. Etteköhän ensin kuitenkin ostaisi meiltä pari vuotta sitten tyrkytetyn Herkules-niittokoneen jäännöksiä?”

Toimeni oli kuitenkin todellisuudessa niin paljon erilainen, ettei minun kuvitelmiani konekauppiaselämyksiä tarvinnut kokea. Mutta kun samassa heimossakin näyttää olevan yhtä monta eri ”heimoa” kuin on yksilöitäkin, muodostuvat näkemykset lyhyelläkin matkalla sangen kirjaviksi. Kun lisäksi toiminnan monipuolisuuden ja kiertelyalan laajuuden vuoksi havaintoni suoranaisten tehtävieni alaan kuuluvista seikoista pakostakin jäävät ylimalkaisiksi, on vähäistäkin tarkkuutta lähentelevän kuvan antaminen sangen väljillä likiarvoilla opereeramista. tätä matkaselitystä ajateltaessa tuleekin mieleeni eräs onnellinen jo manan saaliiksi joutunut kyläläiseni. Pidän häntä onnellisena siksi, että hän osasi pukea matkanäkemyksensä lyhyeen muotoon. Kylän keskuudessa oli tämä mies arvossa pidetty, sillä hän oli sen aikuisista kyläläisistä niitä harvoja, jotka ansaitsemillaan rahoilla olivat päässeet takaisin Amerikasta. kun kylällä oli joku konsulentti käy saaraamassa sen jostakin pöyristyttävästä takapajuisuudesta, lähetettiin tämä kylän koeteltu mies yhteisillä varoilla konsulentin, auliisti neuvomaan edistyneeseen seutuun Etelä-Suomessa. Mutta kun kyläläiset sitten menivät kyselemään mitä hän oli matkalla nähnyt, selitti hän yksioikoiseen ynähtelevään tyyliinsä: ”Käyhää itse katsomassa kuten minäkin. Selitykseni voisi joutua yhtä pahan harhaan kuin senkin konsulentin.”

En minäkään omista matkoistani osaa ainakaan tuleville Seuran stipendiaateille antaa mitään yleispätevää ohjetta. Olisihan perin harvinaista jos joutuisimme (jatkuvasti?) tallaisissa toimissa työskentelemään samoin toimintasuunnitelman ja samanlaisissa olosuhteissa ja yleensä samanlaisin edellytyksin.

Varmimmaksi ohjeeksi täytyykin mielestäni katsoa sitä minkä seuran esimies museonhoitaja antoi ennen matkalle lähtöäni pääohjeenaan, että kyllä työ tekijäänsä neuvoo.

Jo alussa sain huomata että useimmissa tapauksissa oli ”in medisres” periaate jätettävä syrjään. Tämä koski yhtä hyvin esineiden kuin asioidenkin kyselyä. Jos kysymyksessä olivat esim. museoesineet, sanottiin noem talossa jonkun museoon lähettämisen arvoisen esineen olleenkin, mutta se oli jo viety, ainakin kun museon tai seminaarin kokoelmiin tai se oli joutunut hukkaan. Tavallisimmat tapaukset tuntuivat kuitenkin olevan sellaiset että asuinrakennus oli muutamia vuosikymmeniä sitten palanut kaikkine irtaimineen tai asuinrakennus oli tällä vuosisadalla rakennettu uudestaan ja entisen ullakolla olleet esineet olivat tulleet tarpeettomina hukatuiksi ja hävitetyiksi. Ja jos jotakin oli näytettävää en useinkaan viitsinyt arvottomana ottaa tai samanlaisia kappaleita oli jo seuran museokokoelmissa. Mutta kun jäi taloon yöksi, muisti talon väki esitellä uusia ja uusia esineitä ja itsekin voi rohkeammin tungeksia varastosuojiin ja tällöin sattui joskus löytymään joku talteen otettavaksi.

Jos taas rupesi kyselemään suoraa päätä kansa suussa kulkevia muistamisia, ei juurikaan kukaan muistanut silloin mitään muistiinpantavaa. Tällöin saattoi saada vastaukseksi kyseltyä alaa koskevan leikillisen jutun, mistä puhuteltu etsi asiasta naurettavan puolen ja siten käänsi asian helposti kokonaan muualle, joten asiallinen keskustelu tällöin sai jäädä kun ensi kertoja kyselin eräältä vanhalta tutulta mieshenkiöltä vanhoista parannustavoista ja taioista, ei tämä viitsinyt niinkään jutella itse lääkkeistä kuin huvittavista lääkitsemistapauksista. Lopuksi kysyin häneltä, että käyttikö hän yöjalassa pyrkimärunoja ja minkälaisia. Hän jatkoi entiseen jouheaan, verkkaan tyyliinsä tuskin eroitettava maire suupiekssään: ”Entinen naapuri – Kaaleppi niitä olisi osannut. Kun parhailleen sattui, lateli hän aamuun asti ja aina uutta ja kummempaa. Puoleksi kuurona hän ei saanut usein selvää sisältä tulevaista äänistä ja siksi täytyi hänen tovereiltaan kysyä mitä tytöt juttelivat. Kerrankin hänen toverinsa sanoi tällöin tyttöjen tahtoneen lisää, vaikkei tavallisuudessa kukaan olisi voinut sellaiseksi tulkita aitasta tulevaa ääntä, vaan päinvastoin ja Kaaleppi kauhtui silloinkin jatkamaan rajattomiin.”

Huomasin, että paras tapa saada kuulla talon asukkaiden juttuja ja samalla muistiinpantavaakin, kun illalla perheen koolla ollessa jää pirttiin juttelemaan väen mukana. Kun itse silloin syventyy joukon keskusteluun ja vielä avittelee sen luistamista, voi tällöin johtaa usein keskustelun sellaiseen suuntaan, että saattaa kuulla jotakin muistiinpantavaakin.

Tällaisten joukon jutteluhetkien aikana suoranainen kyselykin usein käy helpommin. Toisten läsnäolo näyttää monesti heidän huomautteluineen ja avitteluineen antavan kertojalle rohkeutta ja luontevuutta, joten selitykset silloin näyttävät tulevan, alkuperäisinä ilman sievistelyvikoja. Tätä tautia eivät kyllä vanhojen ukkelien selittelyt yleensä sairastakaan, sillä hehän juttelevat kaikenlaiset asiat yhtä jouheaan ja totisina aivan kuin kaikki taivaan ja maan välillä olisi yhtä luonnollista ja inhimillistä.

Ja juttelut juuri tuollaisten ukkojen kanssa ovat stipendiaateille parhaita elämyksiä koko matkoilla. He kertoilevat sangen mielellään kaikkea vanhaa ja siten he viihtyvätkin hyvin stipendiaatin seurassa joka aivan ammatikseen juttelee tällaisesta. Vouhasteluksi he helposti sanovat nuoren väin intoilua prosenteista, sekunneista, senteistä ja ennätyksistä. Kokonaan he eivät ole minkään spesiaalialan uhreja, eivätkä kaikki ajanvirtaukset kykene heitä tahkomaan mukaisikseen. Intoilu raittiuden, puolueiden, urheilun tai muun sellaisen puolesta on heille vierasta. Kun kuulee heidän juttelevan oman ja naapurisukujen tarinoita ja sukukirouksia sekä laskevan polvilukujaan, tuntee että he ovat saadessaan sukutilansa haltuunsa tunteneet saavansa menneiden polvin velvoituksen sen säilyttämisestä. Näyttää että he ovat nousseet ja raivanneet miltei kokonaan toiselta pohjalta kuin nykyinen polvi. Tuntuu, että he ovat traditioineen elimellisemmin ja kiinteämmin kiinni isiensä valtaamassa maassa kuin heidän nykyiset jälkeläisensä. Heillä ei ole kasvatuksessaan ollut kaikilta maailmankulmilta haalittuja esikuvia, vaan heillä on ollut mallinaan esi-isänsä ja ohjeen vuosisataiset perintätiedot.

Kun vanhat ukot vain huomaavat, että vieras suhtautuu ymmärtäymyksellä kaikkiin entisajan ilmiöihin, yksin tuohon tuomittuun viinassa kasvaneeseen sukupolveenkin juomatapoineen, kertovat he mielellään entisajan viinataloudessa ja viinan käytöstä yleensä. He kertovat siitä miten entisaikaan osattiin viina panna oikeaan arvoonsa ja miten sitä osattiin oikein käyttää. Suurempaa viina-astiaa säilytettiin aitan parrella, missä säilytettiin myös talon ”rotankallot” ja minne myös talletettiin ”vouvinlukua” (veronmaksua) varten säästetyt rahat. Pienempi astia oli kaapissa, mistä isäntä tai emäntä antoi talossa käyville täysikasvuisille vieraille yhden pikarillisen keskustelutuulen nostamiseksi. Sieltä otti myös isäntä aamulla työhönlähtöryyppynsä ja illalla maahanpannessa n. 5 ”rehuryyppyä”. Kun näitä heidän juttujansa kuulee ja pääsee heidän mielipiteittensä perille. Ymmärtää hyvin, etteivät he luonnostaan ole mitään enkelintekijöitä. Mutta vaikka he eivät olekaan tavallisesti mitään ehdottomuuden ihailijoita, tuomitsevat he ankarasti juoppouden. Heidän luonteessaan on vanha isiltä peritty piirre pysyä ja ihailla kohtuullisuuden rajoissa pysymistä. Toinen yhtä klassinen piirre näyttää heillä olevan suuri usko ihmisen kykyyn määrätä sopivuuden rajat.

Kerran matkallani menin erään talon vanhan isännän mukana pajaan, kun en halunnut menettää verratonta keskustelutoveriani. Siinä ehdittiin jutella vanhoista kahvimyllyistä, lukoista, Oulunmatkoista ja entisajan juhlista. Keskustelun hetkeksi lakattua hänen hiiliä halkoessaan ja supiessään niitä tuleen, kuulin hänen hyräilevän jotakin laulun pätkää ja sitä mukaa kuin sanoista sain selvää, huomasin että ukille virisi mieleen kai muisto entisajan ryyppyjuhlan tunnelmista. Huvikseni kirjoitin sen muistiin ja kysäisin milloin ukki oli sen ensi kerran kuullut. Hän sanoi olevan siitä jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellaisenaan pätkä oli seuraavanlainen:

Syksy tullee ja satelee,
ja tuuli kattoja särkee.
Ihminen istuu murheissaan,
ja suu se vaatii märkee.
Halu juomaan, halu juomaan, halu juomaan on.

Vanhalta mummolta kun kahvit loppuu
sille se tullee tuska
Halu juomaan……

Siihen se hieroo oppia
ja huuhtoo kuppia.
Laittaa sumpit
ja keittää kahvit.
Halu juomaan… …

Viinahan tuo yksinään ei pysty päähän
kiertäähän tuo kantapäähän.
Halu juomaan… …

Konjakki se päätä koettoo,
kielen kannan voitelee.
Halu juomaan… …

Usein ihmetytti miten vähillä selityksillä ihmiset ymmärsivät tehtäväni ja mikä juuri olisi talteen ja muistiinotettavaa. Hyvin tavallista kyllä oli, että monet kun kuulivat museosta mainittavan, käsittivät että kaikki mikä on vanhaa, on museoon käypää. Tavallisin esiteltyä esinettä koskeva valaisu selitys oli, että se on jo melkein tai yli sata vuotta vanha. Yleensä ihmiset hyvin auliisti ja kohteliaasti esittelivät vanhoja esineitään ja antoivat selitykset kyselyihini, kun kerran pääsi hiukan tutustumaan ja asian alkuun.

Usein he jo kyselemättä neuvoivat sellaisia taloja ja henkilöistä, joita saattaisi saada sopivia esineitä tai muuta aineistoa. Jossain määrin tavallisuudesta poikkeavaksi huomasin kyllä talon asukkaiden käyttäytymisen eräässä torpassa Vieremällä. Kun isännän kanssa rupesin juttelemaan vanhoista esineistä, sanoi hän leipäkorvonsa olevan niin vanhan että sitä harvoin löydetään. Vanhuuden selvennykseksi hän sanoi siinä olevan jo neljännen pohjan. Loppuun hän varmalla äänellä lisäsi: ”Mutta sitä ei annetakkaan”, ikään kuin minä olisin sitä jo pyytänyt. Siinä edelleen keskustellessa huomasin, että torpan väki oli nyreissään maanmittareille ja heidän mukanaan kaikille ”herroille”. Kuulin, että isäntä oli ottanut kiintopistekiven torpan nurkkakiveksi ja insinöörit eivät olleet kai mairittelevasti häntä siitä kohdelleet. Vanha nainen sanoikin nurkasta naljaellen: ”Saivatpahan lisätyötä. Työnpuute heillä liekkin, kun nykyään kaikki haluavat päästä vain herroiksi. Katsoin parhaaksi lähteä pois, sillä huomasin, että puhe oli tarkoitettu kai osaksi minullekin. Olin kiitollinen maanmittareille, ettei minun tarvinnut lähteä ihmettelemään johonkin ahtaaseen säilökomeroon sitä vanhaa leipäkorvoa, missä oli jo neljäs pohjakin. Jos he olisivat sattuneet vielä tarjoamaan sitä museolle, olisin silloin saanut edelleen selitellä, että kyllä tällainen olisi arvokas lisä museon kokoelmissa, mutta kun siinä ei ole enää se alkuperäinen pohja ja onhan se sääli näin käyttökuntoista talouskapineesta luopua ja muuta sen suuntaista.

Jatkuvat keräilymahdollisuudet

Selvästi saattoi nähdä ja ihmisten puheista huomata miten tuhoisia ovat viimeiset vuosikymmenet olleet kaikelle vanhalle. Uusi aika uusine työmuotoineen, tekotapoineen ja henkisine harrastuksineen on työntämässä monet kansalliset ja maakunnalliset entisajalta perityt erikoisuudet syrjään ja unhoon. Kaikki ei ole kuitenkaan vielä tuhoutunut eikä pelastettavissa oleva ole otettu talteen. Niin perusteellista työtä olisi vaikea tehdä hyvin rajoitetullakin alueella ja alalla aina voidaan jotakin uutta löytää. Tämä koskee yhtä hyvin kansan muistonnaista kuin museoon talletettavia esineitä. Usein esim. saattaa samalta henkilöltä kuulla, aina jatkuvasti muistiinpanemisen arvoista, vaikka kerran tai perikin olisi häneltä mielestänsä kaiken kysellyt kyllin perusteellisesti. Museoesineiestä kyllä täytyy sanoa, että kun otamme huomioon seuran museon kokoelmat, niin uusien tai toisilla tekotavoilla tehtyjen esineiden löytäminen on, ainakin pohjoisimmassa Savossa sangen rajoitettua. Sellaisen kokoelman luomisesta kuin seuran museon Savoa käsittelevä kokoelma on, ei luonnollisesti voisi nykyään olla puhettakaan.